Jälkiviisaasti on arveltu, että Faunin iltapäivä oli alkupiste musiikin modernismille. 1890-luvulla uutta oli raukeasti valuva huilusoolo, joka vältteli sävellajia. Siitä raottui portti vapauteen, pois sävellajien hierarkkisesta orjuudesta.
Debussyn musiikki ei kuitenkaan ole riitasointisessa mielessä modernia. Pumpulinen pehmeys, himmeä pysähtyneisyys ja toistensa lomitse kimmeltävät värit viettelevät ja hyväilevät korvaa. La mer esittää meren sekä ideana että konkreettisena olotilana, auringonnoususta heräävänä virinä, vaahtopäisenä puhurina ja rantaan iskeytyvänä tyrskynä. Yön tuoksut voi aistia melkeinpä oikeasti Images-orkesterisarjan keskimmäisestä osasta. Jeux-baletti on tyhjiin raukeavien eleiden, häivähtävien sävelmien ja makeilevien ryöpsähdysten arvoituksellinen leikki.
Nuori ranskalainen kapellimestari Stéphane Denève skottilaisorkesterinsa johdossa saa kiinni Debussyn sointitaikuudesta. Nocturnes-orkesterisarjan pilvet vaeltavat hitaasti muuttuen. Kaukaa kantautuvat trumpettien sordinoidut juhlafanfaarit ja seireenikuoron sanaton kutsu, joita surround-ääni etäännyttää liiaksi. Lisäkorostus on tarpeetonta, sillä Debussy sävelsi erittäin taitavasti itse musiikkiin etäisyyden ja avaruudellisen kerrostumisen.
Nupit kaakossa aineettomat sävyt kyllä piirtyvät hiljaisesta taustasta hienosti esiin, mutta jos ei pidä varaansa, äänityksen valtava dynamiikka tulee epämiellyttävänä yllätyksenä. Varhaisemmat orkesterisävellykset, kuten Printemps tai Marche écossaise sur un thème populaire, soivat sen verran perinteisemmin ja tanakammin, ettei äärimmäiseen korvien höristelyyn ole tarvetta.
Kommentointi suljettu.