fbpx
Julkaisut

Levyarvostelu – Rolling Stones – Blue & Lonesome – Polydor

Eletään joulukuuta 2015. On perjantai ja yhdestoista päivä. Mick Jagger, Keith Richards, Ronnie Wood ja Charlie Watts pakkaavat soittovehkeet. Ajetaan osoitteeseen 20 British Grove, Chiswick, West London. Englantilaiseen tyyliin osoite on tässäkin enne, on tultu British Grove Studios -nimiseen äänittämöön. Paikan omistaa Dire Straits -yhtyeestä tuttu Mark Knopfler. Rollareitten tarkoitus on kokeilla, millaista jälkeä tässä paljon kehutussa studiossa saadaan aikaiseksi. Paikalle tulevat myös Rollareitten ikiaikaiset soittokaverit basisti Darryl Jones, pianisti-urkuri Chuck Leavell sekä kosketinsoittaja Matt Clifford.

Kavereiden kesken on sovittu, että nyt otetaan rennosti ja soitetaan sitä musiikkia, jolla aikoinaan 1962 aloitettiin: Chicago-bluesia. Siis ohjelmistoa, jonka nämä miehet osaavat vaikka unissaan. Aloitetaan Little Walterin vähemmän tunnetulla Blue and lonesomella. Ja kun vauhtiin on päästy vedetään perään pari muuta samalta tekijältä ja vielä niitten perään kaksi Howlin Wolfin tunnetuksi tekemää biisiä. Viisi kappaletta on purkissa ja kaverit tyytyväisiä kuulemaansa. Päätetään jatkaa seuraavalla viikolla.

”Sattumoisin maanantaina
viereisessä studiossa
äänityspuuhissa on
Eric Clapton…”

Sattumoisin maanantaina viereisessä studiossa äänityspuuhissa on Eric Clapton, joka onnistutaan puhumaan mukaan kahdelle kappaleelle. Loput neljä soitetaan omin nokin. Tiistaina vielä yksi kappale purkkiin, ja tusina on täynnä. Ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa musiikki saatiin tallennettua studiossa “livenä” ilman jälkiäänityksiä, dubbauksia. Levy miksatiin Los Angelesissa tuottaja Don Wasin valvonnassa. Kauppoihin levy saatiin viime vuoden joulukuussa.

Levyä kuunnellessa huomaa pojilla olleen kova fiilis päällä. Soittamisen riemu välittyy kuulijaan, musiikki tempaa mukaansa ja jalka alkaa vipattaa. Mick Jaggerin verevän raaka huuliharppu ja antaumuksellinen laulu vievät pääosan, Keith Richardsin ja Ronnie Woodin telepatiaa hipovaa kitarointia unohtamatta. Koko hommaa pitää kasassa Charlie Wattsin ilmiömäinen rumpukomppi.

Täyteen lastatun nimikappaleen lisäksi nostaisin esiin seuraavat: All of your love, I gotta go, Everybody knows about my good thing, Little rain ja Just like I treat you. Ei voi kuin ihailla Rollareitten ilmiömäistä yhteensoittoa ja rennon kontrolloitua meininkiä. Levy on sitä itseään.

Blue & Lonesomen kuuntelunautintoa heikentää kehno äänitys. Hifistille levyn alku ei lupaa hyvää. Ensimmäinen raita Just your fool on levyn pohjanoteeraus. Sen äänellinen lopputulos muistuttaa paksua sekahedelmäkeittoa, josta luumuja on vaikea erottaa aprikooseista. Jaggerin lauluosuus hukkuu monomaiseen mössöön. Kun raitaa kuunnellessa painaa mono-kytkintä, mitään ei tapahdu.

Nimiraitakin toimii melkein paremmin monona kuin stereona ja Little rain lähes yhtä hyvin monona. Ykkösraidan jälkeen taso onneksi paranee. Teknisesti jo lähes hifi-tasoon päästään raidoilla 6 ja 12, joissa Clapton on mukana (esim. Eberybody knows about my good thing). Little rain kuulostaa muita ilmavammalta,mikä johtunee kaiutetusta laulusta ja levyn pienimmästä kokoonpanosta. Mukana kun ovat vain basisti Darryl Jones sekä koskettimia ja Hammondia soittava Matt Clifford.

”Päinvastoin kuin luulisi, levylle
on valikoitunut alkuperäisesittäjien
vähemmän tunnettuja kappaleita.”

Heikon stereovaikutelman ja epämääräisen äänikuvan lisäksi sapiskaa saa tuo kevyen musiikin kaikkialle levinnyt kulkutauti: musiikin dynamiikkaa latistava kompressointi. Positiivisesti ajatellen voi tietysti kuvitella äänittäjän ja miksaajan halunneen palata kappaleitten syntyaikaan 1950-luvulle. Tosin niiltäkin ajoilta on kuultavissa ykkösraitaa paljon parempia äänitteitä.

Hyvin äänitetystä blueslevystä esimerkkinä voi mainita vaikkapa The Jimmy Rogers All-Starsin vuonna 1999 Atlanticilla julkaistu Blues Blues Blues -CD, jonka kolmella raidalla vierailijoina hääräävät Mick Jagger (laulu) ja Keith Richards (kitara).

Päinvastoin kuin luulisi, levylle on valikoitunut alkuperäisesittäjien vähemmän tunnettuja kappaleita. Hyvä niin. Tekstivihkossa asiaa vielä korostetaan jokaisen kappaleen kohdalla maininnalla: “It was not a hit on the Billboard R&B charts.”

Coverit ovat napakoita, lyhin kestää vain reilut kaksi minuuttia ja pisin hiukan yli viisi. Turhaa venyttelyä on vältetty, ja vajaassa kolmessa vartissa kaikki tarpeellinen tuleekin esitellyksi.

Bluesia tunteville Rollareitten levy on kokonaisuutena mieluisaa kuultavaa, sillä se tuo mieleen Chicago-bluesin kulta-ajat ja mustat mestarit, joita vieläkin levyiltä kuunnellaan. Herkimmät voivat jopa liikuttua, sillä näin vahva kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Kuuntelijan mieleen nousee eittämättä koko bluesin sydämeen käyvä historia ja alan mestareiden live-konsertit. Jos levy jää yhtyeen viimeiseksi, bluesharrastaja ei pane pahakseen. Tämä olisi upea lopetus yhtyeen pitkälle uralle.

Tavallisille, blues-musiikkia tuntemattomille Rolling Stones -faneille Blue & Lonesome voi olla yhtä tuskaa: tasapaksua, pitkäveteistä räntttätänttää, riman alitus. Ei kai Rollarit tähän voi lopettaa?

PS. Kyllähän se tiedetään, että 1960-luvun englantilaiset rock-muusikot tunsivat hyvin amerikkalaista mustaa musiikkia ja opettelivat innoissaan sitä soittamaan. Rollarit eivät olleet poikkeus. Mick Jaggerin ja Keith Richardsin ensimmäiset mustan musiikin aarteet olivat Chess-yhtiön Muddy Waters- ja Chuck Berry -LP:t. Jo yhtyeen nimi tulee Muddy Watersin kappaleesta Rollin´ Stone. Mick Jagger ja kumppanit olivat jopa käyneet pääkallonpaikalla Chicagossa tutustumassa Chessin studioon ja ohjelmistoon. Muddy Waters, Howlin Wolf, Litle Walter, Willie Dixon ja monet muut mustan bluesin mestarit olivat yhtiön tallissa.

Ei ihme että Rolling Stonesin kuudella ensimmäisellä albumilla (1964 – 1965) oli näiden herrojen kappaleita. Vielä vuonna 1968 ilmestyneelle Beggars Banguet -albumille Jagger oli löytänyt niinkin harvinaisen kappaleen kuin saarnamies ja kitaristilaulaja Robert Wilkinsin gospelin Prodigal Son, mikä todistaa jo melkoisesta blues-asiantuntemuksesta.

Kirjoittaja

2 Comments

  1. brilleaux

    Pakko olla erimieltä levyn
    Pakko olla erimieltä levyn äänityksestä; tallenne toimii myös juurikin äänitystyylinsä vuoksi.
    Ei tämä toimisi samalla pieteetillä siloitetulla ”audiofiilisoundilla”. Itse nostan hattua herroille+tuottajalle että ovat moisen linjan valinneet.

    ”Positiivisesti ajatellen voi tietysti kuvitella äänittäjän ja miksaajan halunneen palata kappaleitten syntyaikaan 1950-luvulle.”

    Tämä on juuri se, missä on onnistuttu. Mielestäni loistavaa.
    Tallenne antaa kuulinjansa keskittyä itse asiaan; musiikkiin.

    Vinyylinä varsin sain tästä erittäin hyvät vibat.

Share via
Copy link
Powered by Social Snap