Nakkilasta napsahtaa vuosien tauon jälkeen! Vaikka levyn kansitarra ilmoittaakin rehvakkaasti että ”Scandinavia’s heavy metal cult band is Back”, niin totuushan on se, että Scandinavia rajoittuu tässä tapauksessa lähinnä jo mainitun Nakkilan ja Tukholman väliselle karttajanalle. Vuonna 1977 perustettu bändi kun nosti aikoinaan 1980-luvulla kytkintä ja karisti Suomen tomut Viking Linen satamalaiturille, siirtyen operoimaan Ruotsista käsin. Niinpä voinemme kai pitää Anette Olzonin haalimista länsinaapuirista Nightwishiin, vähän niin kuin osamaksuna Oz:n viemisestä?
Erinäisten kuvioiden ja lupaavien yritysten jälkeen yhtye kuitenkin laittoi lopulta 1990-luvun alussa pillit lopullisesti pussiin. Tai niin ainakin kaikki (bändi varmaan itsekin) luulivat. Viime vuonna yhtye kuitenkin koki ylösnousemuksen, kera Popeda-kitaristi Costello Hautamäen. Nice!
1982 ilmestynyt esikoiskiekko Heavy Metal Heroes oli aikoinaan hyvä alku, mutta kunnollista nostetta herätti vasta vuotta myöhemmin kasaan puristettu Fire in The Brain, sekä seuraavana vuonna Scandinavian Metal Attack koosteella julkaistut edesottamukset. Tällä kokoelmallahan kuulimme ensikertaa sellaisenkin bändin tuotantoa kuin Bathory. Juuria ja kulttiklassikoitaan nykyinen Oz ei toki ole hyljännyt, vaan Burning Leather koostuu kuudesta uudesta ja viidestä vanhasta, mutta uudelleen äänitetystä kappaleesta. Sinänsä toimiva idea kyllä.
”Teknisesti kyvykäs bändi ei
suostu genrensä heittopussiksi
toisellakaan tulemisellaan.”
Vaikka kaikki levyn kappaleet nojaavat yhdessä rintamassa Judas Priest ja Accept -vetoiseen heavy metalliin, on totuuden nimissä myönnettävä että vanhat kappaleet toimivat tällä old Oz / new Oz -levyllä uutukaisia paremmin. Onhan niillä kuuloelimiin porautumisessa liki kolmen vuosikymmenen etumatka, uusiin verrattuna. Silti uudemmatkin tuntuvat joka kuuntelukerralla paranevan tasaisella tahdilla. Mitään omaperäistä Oz:n ihmemaa ei kuulijalle varsinaisesti tarjoa.
Tarkempi tutustuminen musiikkiin silti kannattaa, jo siitäkin syystä että bändiä ei voi yleissivistyksen takia mitenkään skipata. Totuus kuitenkin on että levyltä puuttuu ne ihan veitsenterävimmät, kertakuulemalta mieleenjäävät koukut ja tartuntapinnat, joita melkeinpä poikkeuksetta radiosoittoon ja tavaratalojen myyntihyllyille pääsemiseen nykyisin vaaditaan. Näille teoksille pitää antaa runsaammin aikaa pureutua fiilisnystyröiden syvyyksiin.
Levyn suurimmiksi vahvuuksiksi nousevat aidon ja alkuperäisen heavy-tunnelman luomiskyky, sekä mainiot soitto ja laulusuoritukset. Kappalemateriaalin autuaimmat hekumanhetket osuvat Fire in The Brain, Turn The Cross Upside Down ja Third Warning kappaleiden kohdalle. Myös Burnin Leather -nimikappale toimii hienosti ja nahka palaa iloisesti tiristen, kuin Kanarialla rannalle sammuneella suomalaisturistilla konsanaan.
Sanoituspuolen pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että yhtye lopetti aikoinaan saatanallisten lyriikoiden rustaamisen siihen paikkaan, kun Turn The Cross Upside Down kappaleen rojaltishekissä komeili palkkiosummana 666 silloista rahayksikköä.
Teknisesti kyvykäs bändi ei ilmiselvästi suostu genrensä heittopussiksi toisellakaan tulemisellaan. Hieman hämäräksi bändin suunta tavoitteidensa suhteen on tosin itselleni jäänyt. Yrittääkö Oz vielä kerran Nakkilan maamiesseurantalon jumppasalia isommille areenoille, vai mahtaako tämä voimannäyte jäädä kyseiseen yhteen studiopunnerrukseen? No, aika näyttää ja onhan miehillä vakaa Saksalainen levy-yhtiökin takanaan, joka lupailee vähintäänkin hyvää tulevaisuutta.
Soundipuolella hommat on ihan asiallisessa kuosissa. Äänitteen tekninen taso on jokseenkin vientikriteerit täyttävää, vaikkei ihan referenssitasolle ylläkkään. Sivusuunnassa stereokuvallisia elementtejä löytyy tyydyttävästi, mutta syvyysakseli jää aika latteaksi ja kaksiulotteiseksi. Vaikka äänialueiden balanssit on periaatteessa kunnossa, saa pyöreähkö basarisoundi yleisfiiliksen tuntumaan aavistuksen tumpulta. Lisäksi diskantin sävyissä on pienenpientä ylimääräistä särmää mukana. Ei siis ihan loppuun asti hiottu tuote tältä osin, mutta tuskinpa levyn menestys näihin detaljeihin kaatuu.
Voisinpa veikata että yhtyeen jatko lepää aika paljolti vokalisti Ape De Martinin ja sittemmin Yö-yhtyeessä tunnetummaksi tulleen basisti Jay C. Bladen fiilisten varassa. Kävi tulevaisuuden kanssa miten tahansa, niin hyvää pohjoismaista heavy-nostalgiaa tämä ”kamaran käryttäminen” joka tapauksessa on.
Kommentointi suljettu.