Työnimenä tälle Jukka Syreniuksen luotsaaman Elonkorjuu yhtyeen historiikki kokoelmalle oli ”40 Years of Blood, Sweat and Bullshit”. Nimi on nyt julkaisun myötä vaihtunut salonkikelpoisempaan muotoon Seasons. Tuo lienee ihan sovelias nimi tälle kokoelmalle. Elonkorjuu on yhtyeen nimenä maalaisromanttinen. Maatöissä kaudet ovat merkityksellisiä, etenkin se elonkorjuun kausi. Myös tämän yhtyeen toiminnassa on ollut vaihtelevia kausia. Rajua kevätkynnöstä, seesteistä heilimöintiä ja pitkällistä pakettipeltoiluakin ennen viimeisintä sadonkorjuuta. On tuo rockimpikin nimiehdotus istutettu levyn lehdykkään Syreniuksen alkusanoihin, joissa hän myös lupaa että Scumbagin tarina jatkuu.
Kokoelma on nimensä mukaisesti jaettu vuodenaikoihin siten, että ensimmäinen levy on Kevät. Elonkorjuu aika koittaa kokoelman ensimmäisellä CD:llä näin jo keväällä yhtyeen ensimmäisen levyn Harvest Time muodossa ja jatkuu live-taltiointina 1974 Pori Jazzeilta sekä 1977 Pop-Studiosta Liisankadulla. Kakkos CD:tä ja kesää vietetään yhtyeen toisen levyn Flyin’ High, Runnin’ Fast seurassa. Tämän levyn yhtye julkaisi vuonna 1978 nimellä Harvest. Loppu CD:llä on keikka 1979 Porin Ruosniemen työväentalolla. Syksyn myötä siirrymme sitten vuoteen 2004 ja levyyn Scumbag, sekä sitä seuranneeseen huikeaan keikkaan Scumbag Goes To Theatre, joka on julkaistu kaksois CD:nä vuonna 2010. Tämä live jatkuu tässä kokoelmassa neljännelle CD:lle eli talveen. Siellä on sitten lopuksi vielä kolmen kappaleen verran keikkailutallenteita Suisto Clubilta Hämeenlinnasta ja Porin Teatterista vuodelta 2011.
”Kun proge syntyi,
1960-luvun lopulla
ja 1970-luvun alussa,
ei ollut progea.”
Kun proge syntyi, 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa, ei ollut progea. Oli vain monia eri tavoin perinteisen iskelmän ja rock & rollin yksinkertaisia rajoja rikkovia yhtyeitä ja suuntauksia. Proge syntyi sitten hieman myöhemmin käsitteenä, joka määritti genren, jonka hahmosta edelleenkään ei olla kaikkialla suinkaan yksimielisiä. Suomessa 1970-luvulla vaikuttaneet, sanoisiko indie-bändit, omaksuivat sekä klassisen progekäsityksen mukaisia vaikutteita eli kompleksista rytmiikkaa, vaikeita sointuja ja melodioita, kehittyviä kappalerakenteita, sovituksellista kikkailua että myös hyvin sujuvasti blues pohjaisen Cream-tyylisen musisoinnin jammailua. Etenkin keikoilla kuultiin pitkiä jamitteluja, joilla on hyvin vähän jos lainkaan tekemistä progen kanssa. Osasyy tähän varmaan oli ihan instrumentaatio. Kitaroilla, hammondilla ja rytmiryhmällä ei niin kummoisia aikaan saa ellei sävellystyö ole erityisen hyvin hallussa.
Elonkorjuu oli yksi yhtye, joka koetti kukoistaa noina vuosina. Siten sekin tuupattiin progelokeroon. Ja tavallaan oikein sillä levyillä on joukossa, etenkin alkuaikoina ja taas tällä vuosituhannella, ihan tyylikästä progemeininkiä. Kaikenaikaa, minun mielestä, niskan päällä kuitenkin oli afroamerikkalainen rock. Siis taiturimaista jamittelua, jonka lomassa pätkähdyksiä progemaisista juitsuista. Ja kun yhtye pääsi lavalle katosivat proge-elementit pian ja tilalle tuli selkeämmin jammailu. Samoin kun yhtye mukautui vuosien kuluessa valtasi sen musiikin funk, jazz, soul, r&b ja muut progelle vieraammat elementit. Tästä huolimatta Elonkorjuu oli ja on edelleen mitä mainioin rock-bändi ja oli siinä välissä funkkaava fuusiojazz-kombo.
”Haetaan jotain poppia
kunnianhimoisempaa.
Tämä yleensä sitten
purkautuu maukkaaseen
kitarasooloon.”
Yhtyeen ensimmäinen levy Harvest Time on juuri tätä ajalleen tyypillistä jamittelevaa progehenkistä soittoa. Kokoonpano on Jukka Syrenius kitara, Veli-Pekka Pessi basso, Ilkka Poijärvi Hammond, kitara ja huilu, Heikki Lajunen laulu ja Eero Rantsila rummut. Kappaleet ovat lyhyitä ja kitarakomppi hallitsee. Myös Hammond-taustat toimivat tyypillisesti mutta olisi tarvittu varmaan monipuolisempaa kiippariarsenaalia, jotta kappaleista olisi saatu oikeammin polveilevia. Kappaleiden rakenne on yksinkertainen mutta selvästi haetaan jotain poppia kunnianhimoisempaa. Tämä yleensä sitten purkautuu maukkaaseen kitarasooloon. Tässä onkin Syreniuksen vahvuus: viedä sooloaan kiihtyvän kompin päällä. Levyllä on myös muutamia herkistelevämpiä kappaleita, joista mieliinpainuvimmat minulle ovat Captain ja Praise to our basement. Levyn loppupuolen livetallenteet ovat kestoltaan pitkiä julkaistun levyn kappaleisiin verrattuna. Erona soundeissa on Pekka Tynin sähköpiano Hammondin sijasta, musiikin jamivoittoisuus ja kitarasoolojen venyminen.
Toinen levy on sitten selvää kamarijazzia. Sen aloittaa yhtyeen toinen pitkäsoitto ”Flying High, Running Fast” -levy. Muutoksen huomaa myös soittajistossa, johon on ilmaantunut paljon torvia. Live-keikoilla mukana olleen tenorifonisti Juha Unkilan lisäksi levyllä soittavat Jari Perkiömäki alttosaksofonia ja Simo Salminen trumpettia. Rytmeistä vastaamaan on vaihtunut parivaljakko Veikko Nuotio sekä perkussioita soittava Juha Aaltonen, joka myös toimi levyn tuottajana. Ilkka Poijärven Hammond on poissa ja tilalla on Pekka Tyni koskettimissa, mikä selvästi kuuluu soundeissa. Tämä ei todellakaan ole rokkia vaan samantyyppistä jaskaa kuin Tolonen tai Piirpauke soittavat. Myös vokalisti on poistunut ja levy on puhtaasti instrumentaali. Tällaisenaan levy on oikeastaan varsin toimiva. Paikoitellen kuuluu jopa kajastuksia Weather Reportin funkista sykkeestä. Bassokuviot ovat maukkaita, koskettimien soundeissa ja tyylissä on mielikuvitusta ja torvisektioiden iskut kuljettavat jaksoista toiseen. Kitaran vahva ote kruunaa kokonaisuuden.
Toisen levyn liveosuuksissa palataan sitten taas usea askel kohti sitä vanhempaa Elonkorjuuta. Musiikki on simppeliä jamitusta ja mukana on covereita mm. Stevie Wonderilta ja Chick Corealta. Torvet soivat mukana Blood Sweat and Tears -tyylisesti ja laulettuina kappaleet ovat hyvin erilaisia kuin levyn musiikki. Täytyy myös todeta että laulu ei ole yhtyeen vahvin osa-alue. Myös liveäänityksen soundit ovat tunkkaisemmat ja stage ahdistava, mikä korostuneesti kertoo että tuo jazz-levy oli oikeastaan hyvin purkitettu.
Kolmannella levyllä hypätään parin vuosikymmenen yli vuoteen 2004 ja alkuun on Scumbag-levyltä viisi biisiä. Tässä lienee jouduttu valitsemaan tilan takia joko live- tai studio-versioita. Ei sinänsä paha sillä tuo Scumbag Goes To Theatre, yhtyeen 40-vuotis juhlakonsertti, on mainio veto. Siitä on tässä kokoelmassa tällä ja seuraavalla levyllä 13 kappaleesta 10. Scumbag levyllä soittavat Syreniuksen lisäksi Pessi bassoa, Reunamäki koskettimia mm. jälleen sitä Hammondia ja Pertti Hannus rumpuja. Kappaleiden sävellystyöstä vastaavat Syrenius ja Reunamäki. Nyt ollaan melkoisen sekalaisen funk-soul-jazz-kimaran kimpussa. Laulussa Syrenius ei tälläkään kertaa vakuuta vaikka varmaankin tuollainen uhoava tumma laulusoundi sopii painostavan oloiseen Free at last -kappaleeseen. Liki kymmenminuuttinen Journey sitten puolestaan on kuin se ruoho siellä aidan tuolla puolen. Niin valoisan auvoinen Return to Forever -tyylinen jazz-lurittelu se on. Seuraavaksi mennään taas aivan toisenlaisiin hektisiin funk-tunnelmiin Pretorian diskossa. Hieman on melodioihin afrikkalaista sävyä onnistuttu loihtimaan. Yllättäen levyn kaksi Reunamäen sävellystä ovat koko kokoelman progressiivisimmat kappaleet. Syreniuksen kitarakin ulvoo sydäntä särkevän upeasti ja etenkin No Such Thing -kappale on kehittelyltään hivelevä.
”Kun taltiointi on vielä
soundeiltaan ensiluokkainen,
on kyseessä harvinaisen
hieno levy.”
Kolmannen loppupuoli siis ja neljännen alku ovat tuota 40-vuotis juhlakeikkaa. Nyt mennään taas sinne Elonkorjuun juurille. Basso rullaa tunnokkaasti, tomtomit tapailevat sykettä ja lautaset helkähtävät soimaan raikkaasti. Taustalta nousee hammond kohisten ja sopivan raaka kitarariffi vie kuulijan 1970-luvun suomirockin ytimeen. Scumbagin livetaltiointi on huimaa suomalaista blues rockia, jossa on aimo annos tyylikästä svengaavaa jamittelua ja joukossa makoisaa progressiivista kehittelyä. Mitä lie pojat tehneet nuo vierähtäneet vuosikymmenet, harjoitelleet kukaties, sen verran sujuvasti soitto edelleen soi ja viihdyttää. Kappaleet ja niiden rakentaminen on kehittynyt valtaisasti. Mukana on sama tatsi jammaavaan menoon mutta kappaleiden annetaan nyt kasvaa rauhassa ja nautinnollisesti ja soitto on tavattoman hallittua. Kun taltiointi on vielä soundeiltaan ensiluokkainen, on kyseessä harvinaisen hieno levy. Esimerkiksi käy vaikkapa Praise to Our Basement -kappale. Maukas! Alkuperäinen löytyy ykkös-CD:ltä joten vertailla voi. Se on tuon debyytin helmiä jo sellaisenaan mutta tämä uusi käsittely ottaa sen hienosta rakenteesta ja teemasta kaiken irti.
Kun kuunnellaan Elonkorjuuta ihan rock- tai jazz-yhtyeenä, niin tässähän meillä on varsin toimiva livebändi, joka on varmaan osannut ylläpitää menoa ja meininkiä keikoilla. Taitavia soittajia, hyvää yhteissoittoa, kyky taipua monenlaiseen musisointiin, vetäviä kitarajamitteluja, tanakoita torvisektioita. Levyt ovat olleet kirjavia ja tässä lieneekin yhtyeen pulma. Ollako eli eikö ja mitä. Kantavana voimana ja punaisena lankana on ollut kautta historian Jukka Syrenius kitaroineen ja sävellyksineen ja ennen kaikkea sooloineen erilaisissa tunnelmissa ja erilaisten taustojen päällä. Niitä on hyvä kuunnella ja väkisinkin alkaa jalka vispaamaan. Nyt uuden tulemisensa myötä bändi on itse asemoimassa itseään vahvemmin sinne progeen, jonne sitä on työnnetty mutta jonne se ei oikein aikaisemmin ole istunut. Jäämme odottamaan mitä Syreniuksen lausahdus tarinan jatkumisesta tuo tullessaan. Ja mihin suuntaan bändin musiikki tällä kertaa kulkee…
Kommentointi suljettu.