Kuten edellisessä raportissani ennustin, Rock The Beach jatkoi hurjaa menoa päivästä toiseen ja päättyi kuumaan Rammstein-kliimaksiin. Festarin aikana tuli epäiltyä josko järjestäjät olivat lisänneet jonkinmoista hippiutopia-jauhetta Hietsussa pöllyävään hiekkaan, sillä kaikki sujui ongelmitta eikä iso väkimäärä tuottanut harmia missään kohtaa. Live Nationin säidenhallintakonekin toimi koko tapahtuman ajan.
Biitsifiilistä Rammsteinin tapaan:
Rammstein – Mein Land from Rammstein on Vimeo.
Toisena festivaalipäivänä yleisöä ilahduttivat mm. Mustach tanakalla jynkytyksellään, Rival Sons retrorokillaan sekä Thirty Seconds to Mars huolella tuotetulla musiikkinäytöksellä. Rival Sons teki ison vaikutuksen lämminhenkisellä ja katu-uskottavalla esiintymisellään. Bändin retrorokkiote tuntui freesiltä ja onnistui imemään lisää väkeä lavan ääreen koko keikan ajan – pakkohan siinä oli hytkyä mukana ja suunnitella uusia levyhankintoja. Toivottavasti bändi tulee pian takaisin Suomeen, vaikkapa Tavastialle.
”Metallican basisti
Jason Newsted
mörisi, örisi
ja irvisteli.”
Thirty Seconds To Mars yllätti, sillä musiikkinsa ei nyt ihan omaan valikoimaani kuulu, mutta keikasta tuli hyvät fiilikset. Jared Leto hurmasi yleisönsä hiukset rantatuulessa hulmuten, lopuksi lavalle pääsi mukaan iso fanilauma turvamiesten tiukasti kaitsemaan kasaan. Bändi kuvasi kuulemma uutta musiikkivideota, ja sellainen fiilis tuli muutenkin – spiikit, taustavideot ja akrobaatit olivat kaikki kuin tarkasti ohjatusta elokuvasta. Viimeisen biisin loputtua mies käveli pois sanomatta mitään kummempaa. Itseltäni se latisti tunnelman, mutta ei se mitään, tuosta huolimatta tytöt itkivät, kiljuivat ja hihkuivat onnellisina.
Rankempaa menoa taas tuli entisen Metallican basistin Jason Newstedin bändiltä. Mies mörisi, örisi, irvisteli ja päästi ilmoille bändinsä kanssa tiivistä metallijytinää. Suurin osa settilistasta oli Newstedin omaa tuotantoa, mutta yleisö taisi innostua eniten viimeisestä biisistä, joka oli Metallican Whiplash.
Tähti joukossamme
Lauantaina tuli Hietsun rantahietikolla todettua se, että ympäristöään kannattaa aina pitää silmällä. Danko Jonesin keikkaa odotellessa väki hengasi rannalla nauttien säästä, kännykästään tai ystävien seurasta, ihmisiä oli iso määrä ja Rammstein-paitoja näkyi joka suunnassa. Siitä huolimatta Rammsteinin kitaristi Richard Z. Kruspe sai kävellä rannalla täydessä rauhassa ilman, että kukaan olisi kiinnittänyt mieheen tai kumppaneihinsa sen kummempaa huomiota.
Kruspe kulki kiireettömästi Apocalyptican rumpali Mikko Sirénin seurassa Hietsuun tutustuen, kunnes vasta ihan lavan lähistöllä yksi fani bongasi miehen ja otti kontaktia saaden ystävälliseltä kitaristilta kauniin hymyn ennen staran katoamista backstagelle. Siinä on miehellä kyllä munaa. Rammsteinilla on sen verran kiihkeä fanikunta, että jos väki olisi miehen tunnistanut, niin Kruspen kaivamiseen kaikkien niiden fanien alta olisi tarvittu iso määrä järjestysmiehiä.
Kielimiehiä
Radio Rock -lavalla ennen Rammsteinia esiintynyt Danko Jones oli aikamoinen supliikkimies, joka jatkoi edellisiltana pikkutuhmiakin jutelleen Jared Leton linjaa. Nyt tuhmuus nousi jo pervouksien tasolle miehen luvatessa näyttää yleisölle jälkihehkuilmeensä riittävän isoja huomionosoituksia vastaan ja kertoi myös rakastavansa suuseksiä antavana osapuolena, kuulemma tunteja kerrallaan. Danko Jones onnistui heruttamaan yleisöstä hurjat huudot myös Rammstein-lämmittelyspiikeillään.
Yhdeksi Rock The Beachin toistuvaksi teemaksi nousi esiintyjien rennot ja välillä aika pitkätkin spiikit, toinen esiin pompahdellut aihe oli Black Sabbath. Liekö Sabbathin uusi levy innostanut bändejä, sillä ainakin Stone Sourin ja Mustachin lisäksi myös Danko Jones versioi legendaarisia Sabbath-riffejä esityksessään. Kohtahan noita riffejä saadaan kuulla myös alkuperäisestä lähteestä Black Sabbathin esiintyessä marraskuussa Hartwall Areenalla.
Ich will
Illan – ja koko festareiden – kohokohta oli tietenkin Rammstein. Lavan edusta täyttyi ihmisistä jo kauan ennen keikan alkamista ja pienikin liike tai äännähdys lavalla sai malttamattoman yleisön ulvomaan.
”Kun on nähnyt yhden
Rammstein-keikan…
on päästävä
näkemään lisää.”
Kuten sanotaan, kun on nähnyt yhden Rammstein-keikan… on päästävä näkemään lisää. Vaikka bändikolossin perussetti on aikamoisen vakio, niin se nyt vain on älyttömän upeasti totetutettu ja bändi varioi sitä innostavasti. Hietsun hämärtyvä ilta ja iso lava antoivat bändille messevät puitteet ja koko näkökentän täyttänyt yleisö sai lämmikettä hurjasta esiintymisestä ja iholla tuntuneista liekeistä ja räjähdyksistä.
Rock The Beach antoi korville myös herkkua, sillä esityksissä oli kaikkina päivinä erinomaiset soundit, parin bändin korviin sattunutta miksausta lukuun ottamatta. Rammsteinin keikan miksaus oli myös huipputasoa, musiikki jytisi kovaa ja täyteläisesti – lisäherkkuna showta pystyi seuraamaan ilman korvatulppia suhteellisen läheltä (pitäkää ne tulpat yleensä kuitenkin korvissa) laajalle levittyvän rannan ansiosta. Sisätiloissa ei tulisi mieleenkään kokeilla tulpattomuutta edes salin takaosissa.
Vaahtoa ja hurmosta
Keikan aikana koettiin tietenkin aimo kasa räjähdyksiä, mutta miehet todistivat Rammsteinin olevan Rammstein myös ilman efektejä. Lindemann + Lorenz esittivät Mein Herz Brennt -pianoversion duettona herkistellen punaisten kohdevalojen hehkussa. Tunnelmaa ei muutenkaan keikalta puuttunut ja yleisö oli koko ajan hurjana mukana tanssien, marssien ja laulaen. Du Hast raketteineen sai koko biitsin kaikumaan festareiden hurjimmasta yhteislaulusta – itse kosketuin ihan kyyneliin saakka biisin tunnelmasta. Du hast mich!
Mein Herz brennt Piano Version from Rammstein on Vimeo.
Rantahiekalla rokkaaminen oli sinällään vekkulia, sillä keikan lopuksi täytyi kiivetä ylös hiekkaan kaivamastaan kuopasta. Viimeisen Pussy-biisin loputtua saattoi lavan edessä olla aika hehkeät tunnelmat Lindemannin valtaisan spermatykin vaahdon ja ekstaasissa joka suuntaan pöllytetyn hiekan ansiosta.
”Keikan lopuksi täytyi
kiivetä ylös hiekkaan
kaivamastaan kuopasta.”
Vaikka festareiden aikana tuli kuunneltua ties mimmoisia spiikkejä, niin vilpittömän tuntuinen Lindemann veti pisimmän korren. Rammstein ei paljoa puhele, mutta aina kun Lindemann sanoi jotain – esimerkiksi ”Uudestaan” ja ”Kiitos paljon” – räjähti yleisö vielä villimpään menoon. Ja kun Lindemann lopuksi innostui kehumaan yleisöä mahtavaksi (wunderbar), niin voiko enempää pyytää?
Mutta niin, Rock The Beach oli hieno kokemus. Esiintyjiä mahtui kolmeen festivaalipäivään reippaasti ja kiirettä piti, vaikka meitä oli kaksi kahlaamassa festareita läpi. Massiivinen Rock The Beach oli kaikin tavoin toimiva ja Live Nation näyttää selkeästi kehittävän itseään koko ajan. Tätä lisää!
Lisätietoa ja kuvia Rammsteinista ja muista:
www.rockthebeach.fi
www.flickr.com/photos/rockthebeachfestival
Kommentointi suljettu.